Jaahas.

Takana rankka työviikko, mitättömät pääsykokeet kouluun (johon en halua), turhautumista tulevaisuuden sunnitelmista, turhautumista Neidin painosta suhteessa pituuteen, kaiken tämän purkautuminen tonkalliseen punaviiniä muutaman ystävän kanssa ja armottoman huono olo seuraavana aamuna. 

Olin erittäin otettu kun pomoni, jota Korppiseksi kutsutaan, tarjosi töitä määräajaksi vuoden eteenpäin. Se olisi kyllä täydellinen tarjous vastaanotettavaksi, sillä vasta juuri vuoden päästä aikaisintaan olen valmis takaisin koulun penkille. Jospa siis vaan keskittyisin miettimään, mitä haluan elämältä samalla kun teen juuri sitä, mitä en misään nimessä halua elämältä. En tarkoita, että työni olisi jotenkin mahdotonta tai vastenmielistä, mutten usko viihtyväni tehtävässä useampaa vuotta. Kohtuullinen palkka, siisti sisätyö, mukava työympäristö ja säädylliset työajat kieltämättä houkuttelevat Neitiä seuraavan vuoden suunnitelmissa. Olen ajatellut ottaa tarjouksen vastaan. Mikäli pääsykoemenestykseni tarjoaa paikkaa pikkukaupungin korkeakoulussa, lennän varmasti seläleni lattialle rääkymään naurua suureen ääneen! Jälkeenpäin ajatellen en voi ymmärtää, miksi hain alalle, josta joka toinen opiskelija valmistuu ja päätyy pankin konttoristiksi tai vastaavaksi. Sikäli tietysti kunnioitettava ala, muttei yhtään Neidin juttu. Neiti kokee olevansa turhan boheemi, ja on varmasti myös naiivi ajatellessaan, että jokin suurempi tuolla jossain odottaa häntä kaiken aikaa. Ehkäpä haen jonnekin kauas täältä! 
Tiestysi toivoisin, että rakas alikersanttini lähtisi kanssani rakentamaan tulevaisuutta. En aio pakottaa häntä mihinkään, mutta tietysti itse lähtisin hänen perässään vaikka Espanjaan. Niin paljon hölmö Neiti rakastaa.

Kulta kotiutuu palveluksestaan 2.1.2009. Siihen asti olo on varmasti todella rauhaton. Tälläkin viikolla ero on tuntunut erityisen pahalta, koska hän ei ole juurikaan soittanut metsästä. Ymmärrän toki ettei ehdi ja pysty, mutta viestin silloin tällöin kirjoittaa nopeasti. Kielto on tietysti asia erikseen. Olisi vaan paljon helpompaa kestää, jos kuulisi edes jotain. Neiti tuntee olonsa välillä todella tyhmäksi lähetettyään 20 vietsiä ilman ainuttakaan vastausta. Väkisinkin ajattelee, että kulta on nyt ihan rasittunut mun juttuihin. Koitan nyt hieman rajottaa viestejä, ettei parka ahdistu ihan täysin.

Neiti on kovin koittanu katsoa, mitä suuhunsa pistää. Välillä hieman löyhemmin ja toisinaan erittäin tiukasti. Alan olla kyllästynyt lievästi pyöreään olomuotooni. Onneksi entinen työpaikka pikaruokalassa on historiaa. Moni ei varmasti ymmärrä millaisten kiusausten ympärillä sitä joskus on tullut tienattua. Eilen annoin itselleni vapaan illan. Päivä kului kalorittomalla mustikkakeitolla ja kahdella omenalla, joten illalla korkattu viinikannu vihelsi vain noustessa päähän. Oli tavallaan rentouttavaa nollata viikko. Aamulla hieman kadutti, olo ei ollut niin hehkeä, kuin aamulla voisi olla. 

Jospa sitä Neitikin siirtyisi vällyjen alle odottelemaan seuraavaa aamua ja uutta työpäivää. Vielä ainakin menen mielelläni töihin. Mielelläni myös kuulisin jotain sotapojastakin. Toivossa on hyvä elää...Rakastan niin että ihan sydän pakahtuu. Ikävä!